Huove

Bunny Leech – tappaa Montanassa ja Lempäälässä

Sillä välin kun Samuli kesytti selkä vääränä multikiloluokan possuja Uudessa-Seelannissa, kävin minä palaamassa harmaaseen arkeen. Yellowstonen jäljiltä oli viimein päästy kotiutumaan, kämppäkin jonkinlaiseen kuosiin ja kalavehkeet paikoilleen, joten oli korkea aika sotkea järjestys uudelleen ja lähteä lähimestoille hieman siimaa suoristamaan. Siispä joulun alla, perjantaina 21. päivä kävimme Simon kanssa tutustumassa eräisiin Pirkanmaan koskien tunnetuimpiin edustajiin, Lempäälään kuuluihin kala-aittoihin Herralan- ja Kuokkalankoskiin. Itse en ollut koskaan aiemmin käynyt näillä, vain vaatimattoman vartin ajomatkan päässä sijaitsevilla koskilla, mutta tarinoita toki kuullut.

Vanha kansa on viisasta, sanoi vanha kansa, ja oli, kuten niin ärsyttävän usein muutenkin, oikeassa. Tässä lähivesien asiassa minun kohdalla pätevät niin ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella kuin merta edemmäs kalaan lähtemishoentojen viisaudet. Lähivesistä puuttuu se jokin maaginen kalansaannin aura, joka tunnetummilla koskikohteilla leijailee aamu-usvan lomassa tuoden tunteen virrassa lymyilevästä suuresta salaisuudesta. Kun ei tarvitse nähdä paljoa vaivaa päästäkseen pelipaikoille, ei tarvitse mennä kauaksi kotoa, ei kalansaantikaan ole niin varmaa. Nuorempana, paljon ennen ajokortti-ikää, kun pyöräily aamuneljältä auringonnousun kultaaman uinuvan kaupungin keskustaan Tammerkoskelle oli Suuri Seikkailu, tai tetsaaminen Pääkallokallion kautta syöttääkseen katkarapuja virveliin viritetyllä onkisysteemillä Lastenkodin rantaan illasta nousseelle taimenparvelle sai elämää suurempia mittasuhteita, usko lähipaikkojen kalansaantiin oli kova. Ja kalaa myös tuli. Esimerkiksi Tammerkoskelta on vuosilupa-ajoilta tukuttain hienoja muistoja: kirjot nousivat ahneesti mustiin pintureihin keskikoskella kesäaamuisin, kun kello neljän ja kuuden välillä virtaus sattui olemaan juuri oikea, ei täysi turbiinien huudatus, mutta pieni ohijuoksutus myös voimalaitoksen puolelta. Kelluvaan 13-senttiseen ambulanssirapalaan täräyttänyt 53-senttinen taimen, joka pysyi isoimpana saamanani taimenena lähes kymmenen vuotta. Kesäiltojen vesiperhosparveilut niskalla, niitä tuikkivat harrit sekä syvässä uomassa hyppineet hirmuiset taimenenköllit, joille epätoivoisesti tarjoiltiin isointa pakista löytynyttä lusikkaa. Miksi siis viimeinen todellinen kalastusreissu (heittoharjoittlua ilman perhoja ei oikein voida laskea) Tammerkoskelle tapahtui joskus vuosituhannen taitteessa, tarkkaa vuotta en edes muista (se oli samainen kerta, kun Samulikin oli paikalla)? Jokin paikan läheisyydessä ja helppoudessa piilevä outo selitys sille täytyy löytyä. Okei, onhan Tammerkoskella omat huonot puolensa: korkeat kaiteet, urbaani ympäristö ja piirteetön virta, mutta se on syvä reittikoski kahden ison ja vahvan taimenkannan omaavan järven välissä, ja niskalla nakellessa voisi vaikka ihan viihtyä. Silti tiedän, vaikka kumpaakaan ei ole (vielä?) tapahtunut, että tennareissa (olen joskus julistanut perhokalastuksen kaipaavan nuorennusleikkausta, ja nappaskengistä tennareihin siirtyminen olkoon nyt sitä) ja farkut jalassa Tammerkosken niskalta otettu kolmen kilon taimen ei tuntuisi niin hienolta, kuin Huopanalta kesäyön hämärässä henkenstä edestä koskessa kahlanneena saatu samanlainen. Ihmisen mieli on ihmeellinen, sanovat, mutta perhokalastajista puhuttaessa mennään välillä jo surrealismin puolelle.

Kuitenkin vähän aikaa sitten minuun iski yllättävä halu tulla oikeasti taitavaksi ja monipuoliseksi perhokalastajaksi, ja laajentaa repertuaaria sekä kalalajien, että paikkojen suhteen. Kalalajien kohdalla olen koittanut harrastaa aktiivisempaa hauestusta, etsiä Näsijärven taimenia Aspinniemen rantakiviltä kylmän veden aikaan ja käynyt Porissa ja Dragsfjärdissä meritaimenta etsimässä arvattavin tuloksin. Varsinainen löytö oli viimekevään toutaimen kalastus. Tunnelma Haihulla oli kuin suoraan lohipoolilta: rinki kiersi, pinnassa viuhtovista pyrstöistä tiesi parven olevan nousussa ja kalatkin olivat samaa kokoluokkaa. Lisäksi kerrankin asun keskellä parasta aluetta; ei ole tarvetta ajaa tuhatta kilometriä tai asua perämetsässä päästäkseen kunnon kalastuksen ääreen. Olo on kuin lohenkalastajalla Trondheimissä tai mäkihyppääjällä Lahdessa.
Erityisen tärkeää olisi kuitenkin tutustua lähialueen paikkoihin. Olen harrastanut perhokalastusta sen verran pitkään, että kehittymistä ei enää tahdo tapahtua sillä, että kerran-pari kuussa heittää muutaman päivän rundin Keski-Suomeen, viettää viikon-pari Norjassa lohijoella ja talvella lukee kasan lehtiä ja muutaman kirja. Teorian hallinta on tärkeää, mutta perhokalastuksessa, toisin kuin yhteiskuntatieteissä toisinaan, on empiria teoriaa oleellisempaa. Jotta kokemuksia kertyisi erilaisista tilanteista, virtauksista, perhoista, kaloista, niiden ravintokohteista ja kaikista niistä loputtomista asioista, jotka kalastuksen menestyksekyyteen saaliin määrässä mitattuna vaikuttavat, olisi kalaan päästävä usein. Sitä varten täytyisi olla kohde, johon on mahdollista niin taloudellisesti kuin ajallisestikin heilahtaa illasta heittämään ne muutamat ottavimmat tunnit auringonlaskun molemmin puolin. Tunnen kuitenkin oman ympäristöni hävettävän heikosti, lähimpiä paremmin tuntemia paikkoja Tammerkosken poikavuosien piiskauksen lisäksi ovat Kotalan kosket ja Muuramenjoki, jota jonkinlaiseksi kotijoeksikin voisi kutsua.

Nyt olin siis kuitenkin matkalla korjaamaan sivistyksen aukkojani ja tutustumaan Lempäälään koskiin, Herralaan ja Kuokkalaan. Pirkanmaalaiseen tyyliin saaliskalojen kirjo on laaja: pääasiallisten tavoitteiden, kirjon ja taimenen lisäksi joesta saadaan toutaimia, haukia ja hirvittävän kokoisia kuhia. Juuri ennne reissuamme joku sankari oli löytänyt Kuokkalankosken alta jigillä kaksi yli seitsemänkiloista kuhaa. Kuhia, joulukuussa ja koskesta! Minä kun olen aina luullut, että kyseisen kalalajin edustajat hautautuvat pohjamutiin, muuttavat etelään tai keskittyvät lukemaan kirjoja talvella. Tosin en myöskään koskaan ole kovin syvällisesti perehtynyt sen enempää kuhastukseen kuin talvikalastukseenkaan. Aloitimme kalastuksen Herralasta, jonne saavuimme muutaman mutkan jälkeen puoli yhdentoista maissa. Paluu arkeen kesän seikkailuiden jälkeen ei olisi voinut olla tylympi: aurinko roikkui surullisena hieman horisontin yläpuolella, suositulle, noin satametriselle koskenpätkälle oli arkipäivästä huolimatta ehtinyt kerääntyä jo kymmenisen muutakin kalamiestä ja vesi oli erittäin korkealla ja hyvin sameaa. Oli kuitenkin ilo olla ulkona ja ennen kaikkea kalassa, ja uudelle koskelle pääseminen on aina mukavaa. Lisäksi veden sameuteen olen viimeaikoina alkanut osin tietoisesti, muutaman uuden kalastuskokemuksen myötä suhtautumaan mielumminkin haasteena, asiana, joka vaatii vain hieman erinlaiset lähestymistavat kuin kirkas vesi. Ja onhan siitä hyötyäkin, kaloja mahtuu enemmän alueelle ja ne eivät säiky kalastajaa helposti. Homman nimi oli varmasti jokaiselle talvikalastajalle tuttu: syvältä ja hitaasti. Perhoksi laitoin syksyn kokemusten ja Lempäälästä kuultujen huhujen perusteella Madisonilla erittäin toimivaksi osoittautuneen Bunny Leechin kartiopäällä. Tästä mallista erityisesti valkoisessa värissä on muodostumassa todellinen klassikko, tulevaisuudessa tulen varmasti testaamaan sitä myös lämpimämmän veden aikaan. Herralasta heitimme pari tuntia saamatta tapahtumia, ja kipeä jalkani alkoi vihoittelemaan pahemman kerran. Päätimme siis vielä lähteä katsastaamaan alemman Kuokkalan kosken, tutustumisreissullahan tässä oltiin.

Lempäälän kosket on vastikään kunnostettu, ja tulos on hyvin mielenkiintoinen. Herralankoski on saanut täysin uuden, paljon iloisemman ilmeen. Itse on sitä ole aikaisemmin nähnyt, mutta Simon tarinoiden mukaan se oli kovin rännimäinen. Nyt oli saatu aikaan paljon nättejä kivikoita, kareja ja kalanpaikkoja, ja vedenkorkeudesta huolimatta paikka oli moni-ilmeinen ja mielenkiintoisen oloinen. Vielä kun tietää kalojen reviirien pienuuden sameissa vesissä, voi hyvin kuvitella, että kosken lyhyydestä huolimatta siihen mahtuu todella paljon kalaa. Koskista keskimmäisellä, eli ylemmällä Kuokkalan koskella, oli kaivinkone myös vieraillut. Niskalle oli aseteltu muutamia kiviä ihan nätin näköisesti, mutta itse koskessa oli käsittämättömästi kivetty vain jo valmiiksi hidasvirtaiset reunat. Veden ollessa lähes tulvakorkeuksilla kivet toki muodostivat ottavan näköisen rauhallisemman virran alueen, herkullisen oloinen alue vaikkapa kevään toutainkestejä ajatellen, mutta kesällä kosken reunoilla kuuleman mukaan vesi seisoo muutenkin, joten kivien viskominen pelkästään reuna-alueille on todella erikoinen ratkaisu. Joella lienee veneliikennettä, mutta pitääkö sen takia jättää koko keskiuoma koskemattomaksi? En tietenkään teidä varmaksi, mitä korkea vesi kätki alleen, ja voi olla, että se myös on vaikeuttanut kunnostuksia, mutta tällä hetkellä keskivirta näytti kovin rännimäiseltä. Alempi Kuokkalankoski, joka on kovan talvipaikan maineessa, oli toistaiseksi jäänyt vaille kunnostustoimenpiteitä. Toivottavasti molempia koskia korjaillaan vielä tulevaisuudessa, jolloin niistä saisi monimuotoisempia paikkoja niin kalastajille kuin kalamiehillekin. Mitään poikastuotantoaittoja Kuokkalankoskista tuskin tulee, ne ovat sen verran vuolaita ja syviä heti rannasta, mutta Herralassa on potentiaalia, ja siellä oli jopa talvinen kahluukielto oletetuilla kutualueilla.

Tulimme Kuokkalaan siinä puoli kahden maissa, ja surkean alhaalla lekotellut aurinko oli jo laskusuunnassa. Päivän pihalla vietettyään todella ymmärsi, mitä se suomalainen kaamos on: auringon nousu ja lasku kiinnittyvät saumattomasti yhteen ja päivä on ohi jo ennnekuin se pääsee alkamaan. Paikallinen kalasankari oli kuitenkin Herralasta poistuessamme kehunut näitä päivän viimeisiä valoisia tunteja peliajaksi, joten kävelimme kosken alaosaan, jossa vuolaan, piirteettömän virran reunoille muodostui rauhallisempi alue. Super fast sink -peruke, vajaa metrin pätkä 2x:ää, pari jenkkilästä hankittua lyijytöntä 0.6g:n haulia ja komeuden päähän kuutosen neljän millin kuulalla varustettu valkoinen Bunny Leech, roiskaisu ylävirtaan (kesällä isolla rahalla hankitun Sagen hienot heitto-ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa suomalaisessa kalastuksessa) kovan ja hitaan virran reunaan, reipas mendaus ylävirtaan ja varovainen pomputtelu pohjaa myöten. Montaa uittoa en ehtinyt tehdä, kun vapa värähti ja tiesin kalan olevan kiinni. Ilmoitin asiasta Simolle, joka suoritti uskomattoman kvanttisiirtymisen kahluuhousuissa paikasta A paikkaan B kulkematta lainkaan niiden välisessä tilassa, ja onnistui silti olemaan hengästynyt. Koitin matkalla ilmoitella, ettei tämä nyt ihan haavikala ole, mutta valoa nopeammin kulkevalle kohteelle informaation saaminen on hieman vaikeaa. Hilasin kuitenkin rantaan ihmeteltäväksemme erittäin kauniin, kirkkaan ja hyväkuntoisen noin 35-senttisen taimenen. Kyse oli kuitenkin ilmeisesti istarista, sillä sain illan (jos kello kahden ja kolmen välistä aikaa voi illaksi sanoa) aikan vielä kaksi samanlaista lisää, tiputin yhden ja Simokin vietti hellän hetken kauniin, kirkkaan ja pituudeltaan 35 ja 40 sentin väliin sijoittuvan taimenen kanssa. Kalat olivat joka tapauksessa priimaluokka, ja jos kaloja on isoina istutettava, toivoisin kaikkien olevan tällaisia tapauksia. Kaikki omat kalani tulivat valkoisella Bunuelilla (kuten olen Bunny Leechin nimen lyhentänyt), Simo sai omansa valkoisella normiliitsillä. Joelta lähtiessä tunnelma oli hyvä: kalat löytyivät oletetulla tekniikalla oletetusta paikasta, vaikka eivät isoja olleet. Tunsi taas hetken tietävänsä jotain tästä harrastuksesta, vaikka istareita kalat olivatkin. Lisäksi oli ilo huomata, että kesällä oli opittu uutta: uusi perho, vaikkakin perinteisin tekniikoin uitettuna, oli erittäin tehokas. Taimen on kuitenkin sama kala, oli se kummalla mantereella hyvänsä.

Lempäälän reissusta jäi ihan hyvä maku suuhun. Paluu arkeen ei ollutkaan ihan niin karu kuin pelkäsin, kalastus on aina kalastusta, teki sitä sitten kristallin kirkkaalla Madisonilla tai Lempäälään Kuokkalankoskella. Saman huomasin jo viime vuonna Norjan reissun jälkeen totutellessani todellisuuteen Haihulla. Lempäällä toimii vaikkapa talvikalastuspaikkana, mutta lempipaikaksi siitä tuskin on, siihen se on turhan ruuhkainen ja rännimäinen. Kuitenkin jos asioita alkaa katsomaan laajemmassa perspektiivissä, voi nähdä paljon mielenkiintoisia asioita: Simon kanssa keksimme erinomaisen idean lähteä jahtaamaan suvantojen suurhaukia lasketellen kuuluisan kanoottireitin alas veneellä, josta idea jatkojalostui kelluntarengasturneeksi. Mikä olisikaan parempi paikka löytää monikiloisia haukia lähialueelta? Jokiuoma on pieni ja hallittava alue verrattuna ison järven selkään, jossa vielä usein yhtään varttuneemman kokoiset kalat painuvat syvempiin vesikerroksiin lämpimän veden aikaan. Lempäälässä olisi rentouttavaa meloa renkaassa isoa popperia heitellen vähän lämpimämmässäkin vedessä. Juuri yhtä sellaista lähialueen kalastusta, jota olen toivonut löytäväni. Projekti paikkojen löytämiseksi alueelta on siis vahvasti käynnissä, tosin viime kesänä etsin mestoja 7700 kilometrin päästä Yellowstonesta, ja ensi kesänä on tarkoitus tämäyttää taas maailmalle, ehkäpä Floridaan merikalastusta opettelemaan. Taitaa taas silmissäni kiiltää dollarinipun värinen ruohoniitty, ja aidan virkaa toimittaa tuo pikku rapakko.

One Response to “Bunny Leech – tappaa Montanassa ja Lempäälässä”

  1. pst says:

    Loistavaa, lähialueiden skouttaus on aina poikaa. Vaikka se johtaisikin välillä lopputtomaan metaanipellossa rämpimiseen.

    Tässähän alkaa jo kuume kasvaa kevään toutainreissua ajatellen. Samaan syssyyn kun laitetaan kutuhauet Hailuodossa niin alkaa olla toukokuu hyvin pulkassa.

    Sumarireissut pitäisi vielä mahduttaa matkaan 🙂

Leave a Reply

XHTML: You can use these tags: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>