WaterSplash and Go!!!
Kevät on jo pitkällä ja kesä aivan ovella. Valoisa aika alkaa olla huipussaan ja valoisuuden myötä käsittämätön levottomuus…! Vielä reilu kuukausi olisi aikaa, ennekuin “todelliset” mahdollisuudet lohen saantiin ovat olemassa. Jotta heinäkuun vaihteessa mies olisi mahdollisemman kovassa iskussa tulevaan koitokseen, on luonnollista, että harjoitteleminen on jo tässä vaiheessa aloitettu. Avasin siis GuideLinen vapaputken ensimmäisen kerran tälle keväälle keskiviikkona huhtikuun 17. päivä. Tämän päivän jälkeen heittoharjoituksia on plakkarissa kutakuinkin 20 kpl.
Olen totaalisen hurahtanut perhonheittoon, siis nimenomaan heittämiseen, kahdella kädellä, kaikissa jaloissa muodoissaan. Olen itse opetellut lähes kaiken, alusta asti, ilman opettajaa ( pl yksi Sorron 3 tunnin heittokurssi). Helppoa se ei ole ollut, eikä aina niin mukavaakaan. Valuuttaa on palanut järettömät määrät, monien etelän lomien verran. Mutta näitä menoja ei lasketa. Eikä myöskään valvottuja öitä jokien varressa sääskien syötävänä, palellen ja kiroillen. Joskus mietteissä on käynyt, että miten paljon helpompaa olisi viskata 36 grammanen Toby millä tahansa virvalla kauas virran syövereihin. Mutta nämä synkät mietteet unohtuvat siinä vaiheessa, kun vesi vieressä rikkoontuu ankkurin asettuessa oikealle paikalleen, vapa lataantuu, sekunnin murto-osien viheltävä viuhahdus kuuluu tyynessä yössä, siima irtoaa vedestä räjähtävällä nopeudella ja vie suhisten siimaa jaloista, kunnes vapa nyökähtää rennosti heittäen perhosiiman pitkälle koskenniskan vastarannalle ja peruke oikenee täydellisesti laskien perhon veden valtakunnan asukeiden ihmeteltäväksi. Tähän kokonaisuudessa muutaman sekunnin prosessiin on tehty tuhansia tunteja töitä, suurin osa varmasti hukkaan heitettyä aikaa. Jos olisi vain ollut joku, joka olisi sanonut epätoivon hetkellä, että mitä olisi pitänyt tehdä toisin….
Kehityskaareni kahden käden vavalla heitettäessä on ollut tuloksellisesti huima, mutta vuositasolla tulosparannus totaalisen surkea. Koitankin tässä nyt sepustaa jotain, joka kenties voisi helpottaa sitä henkilöä, joka tämän vuodatuksen erehtyy lukemaan ja huomaa painivansa samojen tilanteiden kanssa. Minä en ole täydellinen heittäjä, en lähellekään. Tänä päivänä osaan kuitenkin enemmän kuin 10 vuotta sitten, jolloin ensimmäisen kerran tartuin kahdenkäden perhovapaan.
Alku aina hankalaa….
Ensimmäinen kahdenkäden huiska oli 12 jalkanen shakespeare johon piti sitten vähäisillä rahoilla investoida 3M:n täyspitkä WF siima. Tänä päivänä tuo kombinaatio ei välttämättä ole se kaikkein suosituin, mutta mitäpä sitä tuolloin olisi tajunnut. Katalogissa kun seisoi mustaa valkoisella, että siima on yksinkertaisesti paras! Tuo yhdistelmä näki Kuusingin rannat moneen otteeseen kesän aikana ja pääsipä sitä jopa Kuusingin Taimenkin taivuttelemaan. Ongelmaksi combossa muodostui se, että takaheittotilaa ei aina ollut tarjolla sitä vaadittavaa määrää ja useammin perho tapasi roikkua takana pusikossa kuin koskessa pyytämässä. Onneton heittotaitoni pakotti minut siis etsiskelemään kalastuspaikkoja sellaisilta alueilta, joilla ei muita kalastajia näkynyt. Opippa siinä sitten yksinään.
Muistan hyvin, kuinka aamuyöllä Koivusaaren riippusillalta löntystellessä näin, kun Talalan Pertti heitteli koivusaaren alapäässä perhoa komealla kaarella. Istuin rantapusikossa piilossa tiirailemassa ja ihmettelin kuinka helppoa heittäminen voi olla. Nosto-veto-vippaus- ja perhosiima lähti vierestä komeassa kaaressa vastarannan pyörteisiin. Perhana, minä myös sanoi pikkusonni. Alkoi armoton “alaheiton” opettelu ( en toki tuossa vaiheessa vielä tiennyt, että mikä heittotyyli oli kyseessä). Mutta eihän tuolla 12 jalkasella ja pitkällä WF:llä saanu sitten mitään aikaiseksi. Kauhukseni Talalan Pertti oli huomannut epätoivoisen yrittämiseni, ja tuli jutustelemaan. Siitä se sitten lähti – seuraavalla viikolla olin Kuusamon kalastustarvikkeessa nöyränä poikana istumassa virka-ajan jälkeen, kun Pertti viritteli Loopin ampumapään viimesen päälle kuntoon. Ja eikun täyttä laukkaa joelle ja opettelemaan mystistä alaheittoa…no arvata saattaa, että eihän se yksi siima autuaaksi tee ( mikä myöhäisempinä vuosina on tullut moneen kertaan todettua). Kuitenkin aloin jo pikkuhiljaa päästä heitosta jyvälle ja kesän kuluessa pystyin auttavasti heittämään sen vaaditun 15 metriä, joka useimmissa paikoissa riitti vallan mainiosti. Monet kalat kuitenkin edestä ja takaa otettiin pelkästään sen takia, että en osannut heittää, en tarpeeksi pitkälle enkä tarpeeksi tarkasti. Mutta siinä vaiheessa sillä ei ollut mitään merkitystä, pääasia oli, että heitto näytti edes jotenkuten puhtaalta suoritukselta.
Tuohon aikaan Kuusamon joilla käytettiin lähes poikkeuksetta kahden käden kepakoita pituudeltaan 13-15 jalkaa. Aloin loppukesästä epäillä omien vermeitteni riittämättömyyttä, koska muilla kalastajalla näytti olevan poikkeuksetta pidempi vapa ku mulla. Perhana. Siitä sen täytyi olla kiinni, mulla oli liian lyhyt virpa ja sen takia heitto ei kule tarpeeksi pitkälle. Ja taas oli asiaa Kuusamon kalastustarvikkeeseen. Mukaan lähti Loop Black Line 9-10 ja 14 kinttua. Harvoin on tullut Suorajärven tietä ajettua yhtä reippaasti saunavaaraan siinäkin uhassa, että peräkontissa pötköttävä uutukainen vapa olisi rytäkässä saattanut vaurioitua. Tämä setti Loopin omalla 14 jalkaselle mitotetulla ampupäällä alkoi olla jo sellainen, että heiton onnistuttua n 1% suorituksista, perho lensi ihan komiasti ja juoksusiimaakin alkoi pikkuhiljaa sormista kadota muutamia metrejä. Tämä suoritus tosin vaati useita korjauksia, veden lätkytystä jne jne…luonnollisesti en ollut kovin suosittu kalastaja rinkipiireissä ja jälleen oli kalastuspaikat katsottava hieman rauhallisemmilta pooleilta. Niin loppui tuo ensimmäinen kesä, ilman Talalan suosiollista avustusta olisi perhokalastuksen kipinä luultavasti loppunut tuohon kesään.
Jatko-opintoja…
Seuraavat pari kesää kuljin todella ahkerasti Kuusamon joilla, sekä Kitkalla-, että Kuusingilla. Näitten jokien salaisuuksiin minut opetti Oikaraisen Timppa, ikänsä jokivarsia kolunnut paikallinen. Timppa oli vaappumies, joka omatekosilla vaapuillaan kiskoi monet hienot Taimenet perhomiesten nokan edestä. Aiheeseen täysin liittymättömänä on kerrottava eräs episodi koivumutkasta vuodelta 2000.
Olimme illan mittaan heitelleet siellä sun täällä koivumutkan ja haisusaaren alueella ilman mainittavaa tulosta. Päätin itse auringon laskiessa suunnistaa koivumutkaan ringin jatkoksi. Timppa meinasi pötkähtää hetkosen ja tulla joella “ottiajan” aikoihin. Timpalla oli jostain – en tiedä mistä – hankittu nuhjuinen pahvinpala, jossa oli hyvinkin tarkalla aikataululla laadittu “ottiajat” Kuusinkijoelle. Itse suhtauduin hieman huvittuneena aina moiseen pahvilärpäkkeeseen, mutta myöhemmin tulin katkerasti huomaamaan, että Timppa sai varsin usein kalansa juuri ottiaikaan…johtunee tietenkin suurilta osin siitä, että hän perkasi jokea pääsääntöisesti vain ottiaikoina ;).
No, muistin sinä iltana ottiajan alkavan klo 23:n paikkeilla, ja olin siis Koivumutkassa noin viiden muun perhostelijan kanssa. Koko iltana ei mutkassa ollut mitään havaintoa kaloista ja porukka oli vähintäänkin turhautunutta. Oisko kello ollut karvan verran vaille ykstoista, kun havaitsin heittovuorollani tutun hahmon tallustelevan vastarantaan koivumutkaa kohti. Mutkaan päästyään Timppa pyyteli vastarannalta kohteliaasti lupaa heittää muutaman heiton perhomiesten välissä. Lupa myönnettiin auliisti, koska ilta oli kalallisesti ollut aivan kuollut. No jokainen kalatarinoita lukenut varmaan arvaa miten tässä pelissä kävi. Muutaman heiton jälkeen shimano huusi hallelujaa ja Taimen paukutti kohti ryssän rajaa sen minkä pyrstöstään pääsi. Voitte kuvitella sen siunailun perhomiesten ringissä, kun uistinmies vie kalan nenän edestä. Taimen painoi melko tasan 5 kiloa, ja rantautettiin noin 23.10. Tämän jälkeen Timppa läksi nukkumaan, ottiaika kun tuona yönä oli vain tunnin mittainen.
Omaan heittotaittooni Timon erinomaisesta joen lukemisesta ei valitettavasti ollut apua. Toki opin kalastamaan siellä, missä kalat ehkä pysähtyisivät ja näin ollen kalastukseni sai sisältöä, koska en tuntenut enää vain paiskovani tupsukasaa silmittömästi sinne sun tänne. Osa parhaista paikoista oli edelleen heittotaitoni ulottumattomissa, en vain saanut perhoa lentämään niin kauas, kuin tarve olisi paikkapaikoin vaatinut. Sain kuitenkin koko ajan arvokasta kokemusta heittooni. Erityisen opettavasta oli loppukesän pilkkopimeässä heittely, josta ei ainakaan aluksi tullut yhtään mitään. Pikkuhiljaa liikeradat alkoivat kuitenkin hioutua siihen malliin, että pääsin omaan maksimipituuteeni huomattavasti suuremmalla prosentilla kuin ensimmäisenä kesänä. Valitettavasti maksimipituus oli edelleen surkea, korkeintaan 20 metriä, jos kaikki onnistui kohdalleen. Lisäksi jouduin edelleenkin tekemään useamman yrityksen, että sain heiton käännettyä heittosektorille. Tähän en tuossa vaiheessa löytänyt mitään fiksua ratkaisua. Huijasin itseäni myös sillä, että heitin aina ” oikealta ” puolelta jokea, joka oikeakätiselle oli ainoa oikea puoli edes yrittää heittämistä. En edes uskaltanut kuvitella, mikä työ olisi heittää toiselta puolen jokea….
Tällä Black Line + Loop ampupäällä tahkosin monta vuotta ja olin ihan tyytyväinen perussettiini. Mitään sen kummempia siimavariaatioita ei käynyt mielessäni, kelluva amppari oli helppo käsitellä ja heittää. Mitä sitä muuta olisi kaivannut. Peruukkeen pituutta ja uppoamissyvyyttä säätämällä kalastin keväästä syksyyn. Sain joskus kalan, useimmiten en.
Heittomaailmankatsomus avartuu…
Kevät 2004, virkamiesruotsin pakolliset tunnit, takana istuu siilitukkainen nuorimies, luokan edestää kuuluu kehotus kysyä toisella kotimaisella takanaistuvalta harrastusta. Käännyn ja kysyn: ” Vad är din hobby?”. Tästä alkaa julmettu ädlääminen, säätäminen, teoretisoiminen, viilaaminen, hifistely ja valtavan alijäämäinen budjetti joka varmasti jatkuu tuosta päivästä hamaan tulevaisuuteen. Tähän päivään mennessä olin tottunut tekemään kaiken yksin, en rohjennut koskaan kysyä keneltäkään apua, en seurannut foorumeita ( joita ei tuohon aikaan tainnut kyllä ollakaan), en katsellut opetusvideoita perhonheittämiseen ja youtube-sivustosta ei ollut hajua kuin kolmella perustajajäsenellä, jotka bygnäsivät sivuston pystyyn helmikuussa 2005.
Samuliin törmääminen on varmasti ollut yksi ratkaisevia askelia perhokalastuksen saloissa. Samana kesänä köröttelimme peräkanaa kohti Kuusamoa ( tottakai minun oli heti pyrittävä osoittamaan tietämykseni ja tuntemukseni kuuluisista Taimenkoskista). No, kalaahan me emme tietenkään saaneet, mutta kalastelu kaverin kanssa, joka myös heittää perhoa, oli kokemuksena todella mukava…ja opettava. Tällä reissulla tein sitten sen kohtalokkaan virheen: kokeilin Samulin heittosettiä, joka tuohon aikaan taisi olla Visionin 3Zone 14 kinttusena ja Acen ampparilla varustettuna. VIRHE nro 1: älä koskaan lainaa kaverin välineitä, koska ne tuntuvat taatusti paremmilta kuin omasi. Samulin setillä heitto oli huomattavasti helpompaa, siiman asettelu ankkuriin oli vaivattomampaa ja itse heitto oli vavan ominaisuuksista johtuen huomattavasti tehokkaampaa ja ylsin vaivatta niille pituuksille, joihin omalla setilläni teki todella tiukkaa. Mistä tämä johtui??? Vapa samanpituinen ja siimapaino saman verran? Lähtönopeus vedestä Visionin combolla oli huomattavasti nopeampaa kuin Loopilla. Vapa oli huomattavasti kokotoimisempi ja antoi paremman tuntuman siimanhallintaan. Juoksusiima oli liukkaampi ja Acen kartiointi parempi pitkälle heittämistä ajatellen.
Minua vitutti. Monta vuotta olin tahkonnut itku kurkussa muka laadukkaalla ja hyvän maineen omaavalla merkillä ja uskotellut, että kovalla työllä opin heittämään pitkälle. Sitten tulee kaveri, joka tarjoaa välineitään kokeiltavaksi ja aiheuttaa täydellisen hämmennyksen ja epäilyksen välineitäni kohtaan. Ilman Samulin avustusta olisin varmasti tyytynyt Loopin settiin ja Kuusamon jokiin. Onneksi näin ei käynyt. Reissulta palatessa ajoin seuraavana päivänä Limingantullin Prismaan ja hain sieltä koeajolle vastaavan setin kuin samulilla…no tietenki luokkaa järeämmän ja jalan pitemmän vavan jotta olisi edes jonkin verran etumatkaa. Painatin samoilla lämpösillä Simojoelle tutustumaan niin uuteen settiin, kuin uuteen kalastusympäristöön. Lohenkalastus oli nimittäin aivan vieras liiketoiminta-alue minun perhokalastuksessani. Samuli oli kehoittanut vierailemaan Saukkokoskella, joten sinne siis reippain mielin suuntasin askeleeni. Kädet vapiste virittelin uuden lainasetin toimintaan ja tepastelin jokeen. 15 jalkanen 3Zone tuntui todella pitkältä 14 jalkaseen verrattuna ja tunsin että käsissäni on VOIMAA isolla veellä. Ja heitto alkoi lähteä. Vaikka kelluva Ace lensi todella rumasti klumpin perä laahaten, mutta se lensi pitkälle, PIIIITKÄLLE! En voinut käsittää, miten helposti siima lensi pitkälle. Vaikka siiman asettelu oli edelleen pahasti hakusessa, käsien liikerata päin honkia, voimantuotto maksimoitu ja ajoitus hukassa, niin silti siima poistui aivan erimalliin kuin ennen. Yllättäen kaupat tuli. Uusin koko kaluston, kelan, pohjasiiman, juoksusiiman, heittosiiman ja vavan ja perukkeen.
Tällä setillä heittelin loppukesän Simojoella, reissuja tuli tehtyä paljon ja aloin päästä uuden setin kanssa kohtuudella sinuiksi. Samuli oli myös usein mukana reissuilla ja yhdessä puimme sekä lohenkalastuksen että heittämisen saloja. Opetin Samulia ja Samuli opetti minua. Kuvasimme heittoja ja asiantuntijan elkein analysoimme toimintaamme virpa kädessä. Homma alkoi vaikuttamaan perin ammattitaitoiselta. Jo tässä vaiheessa huomasin, että keskityin huomattavasti enemmän itse heittämiseen, kuin itse heiton päämäärään, eli kalastavuuteen. Paikassa kuin paikassa yritin viskata mahdollisemman pitkälle, otin uusintatoistoja, läiskytin ja lätistelin. Kaikesta toilailusta huolimatta sain jopa pari lohta Simojoelta.
Kilpavarustelu kiihtyy
Seuraavaan kesään lähtiessä olimme Samulin kanssa täynnä intoa, siintihän kauden kohokohtana tuleva reissu Norjan Gaula-joelle. Levottomia öitä aiheutti tieto siitä, että Gaulalla tultaisiin heittämään norjalaisittain, eli väärältä puolen jokea. Mikä siihen neuvoksi? 1. kesäkuuta pöjötimme Samulin kanssa Simojoen rannassa oikomassa siimoja ja nimenomaan väärällä puolen jokea. Tunsin itseni vasta-alkajaksi. Heitto toiselta puolen ei onnistunut huonostikaan, huoli alkoi kuristamaan kurkkua; mitähän Norjan reissusta tulisi?
Olin satsannut jälleen varusteisiin, 13 jalkanen Visionin DHfour luokkaan 8-9, Danielssonin LH 8Twelve ja uudet Ace:n ampumapäät 2kpl oli eksynyt kaupustelureissun jälkeen pakkiin. Heittopituuteni 15 jalkasella alkoi olla tasasen tappavaa 30 metrin siivua ja heiton onnistumisprosentti hyvän matkaa yli 50. Juoksusiima oli vaihtunut PVC:stä Slicks-shooter tyyppiseen litteään monofiliin viimeisiä metrejä hakiessa. Tätä slicksiä sitten joka kerta joelle tullessa kiinnitin puihin, kantoihin, Samuliin ja kehen milloinkin saadakseni muistin juoksusiimasta nollattua, muutenhan siima olisi ollut aina yhtä umpisolmua. Edelleen edessä oli kuitenkin valtava ongelma : joko meidän on muutettava joen virtaussuuntaa tai oikeasti opeteltava heittämään väärältä puolelta. Fiksuina miehinä totesimme, että on huomattavasti helpompaa aloittaa heittoreenit väärältä puolelta kuin vaikuttaa maan muotoihin.
Olimme aikaisemmin keväällä Samulin luona saunoessa tihrustelleet viinilasin takaa Henrik Mortensenin ” The Perfect Cast ” heittoplattaa ja hihitelleet kuinka helppoa heittäminen voi olla. Valitettavasti Henrikkikin paiskoi lätyssään juuri siltä oikealta puolelta, eikä hänen videokonsultaatiosta ollut meille paljon apua. Noh, mehän ei lannistuttu vaan kehitimme Samulin kanssa kumpanenkin omintakeiset heittotyylit, jolla saimme ädläämisen jälkeen ankkurin asettumaan siten, että pystyimme roiskaisemaan heiton vartalon oikealta puolen tarvittaessa vaikka poikkivirtaan. En ole koskaan jälkeenpäin nähnyt missään heittovideoissa tai alan kirjallisuudessa tällaista heittotekniikka, joten pidämme sen toistaiseksi liikesalaisuutenamme. Tätä tekniikkaa Gaulalla sitten käyttelimme ja saimme perhot lentämään sen minkä tarvi ( vesi oli onneksi vähissä ). Itse heittelin Gaulalla nautiskellen 13 jalkasella Vissulla interisiimaa, kunnes joku tolvana menee sanomaan ÄÄNEEN, että pitää olla pintasiima. No eihän mulla tuohon pikkuvapaan mitään pintasiimaa ollu, joten Tojotan renkaat kiljuen paikalliseen kalastuskauppaan hakemaan kelluvaa ampparia. Tässä vaiheessa koin ensikosketuksen tuotemerkkiin nimeltä Guideline ja kosketus oli metrihinnaltaan 6,90€/m. Ihanan kallista, mutta nyt minulla oli 8 luokan kelluva Guiden huliviliamppari. Hulivili tulee siiman värityksestä joka on sini-kelta-viherraidallinen, todellinen värisokean unelmaliina. Harmikseni olin ostanut luokkaa liian kevyen siiman, joten setti ei ollut kaikinpuolin ihan tasapainoinen.
Tällä Norjaan suuntautuneella reissulla törmäsin myös Juhikseen, joka lunasti minulta pitkään palveluksessani olleen Loopin Black Linen. Olin unohtanut koko vavan olemassaolon, kunnes ennen reissua Samuli pyysi ottamaan vavan Juhikselle lainavermeeksi ( miehellä itsellään ei tuolloin vielä miesten vehkeitä ollut käytössä). Juhis asetti Looppiini Guidelinen kelasiimasetin kelluvalla Guiden ampparilla ja myöhemmin reissulla settiä kokeillessani huomasin, että vanha sotaratsu oli vielä varsin käyttökelpoinen yhdistelmä, kun siihen on saatu kunnon siima. Tein itselleni selväksi tämän jälkeen, että Loop on paska siimamerkki, enkä tule siihen enää koskaan sekaantumaan.
Norjan reissu siis meni heittelyn puolesta hyvin. Kalastuksellisesti reissu oli mahtava, kalaahan me emme säkkitolkulla kohteliaisuuttamme tietenkään ottaneet, vaan tyydyimme kala / vapa kiintiöön reissullamme. Olimme myös 6 päivässä oppineet jokainen jotenkuten heittämään väärältä puolen jokea, joten kesän tavoite heiton suhteen oli saavutettu. Tyylipisteitä emme toisillemme heitoista jakaneet, onneksi!
Lisää vapoja ja naruja
Kesä 2006 näytti osaltani todella heikolta. Olin tehnyt aikaisemmin talvella todella kannattamattoman sijoituskohteen ja varannut Miian kanssa yhteisen asunnon joka imi minun varat siltä kesältä. Lohireissu siis rajottui Ruotsin Kalix-joelle juhannuksen tienoilla. Samuli varoitteli jockfallin olevan kohtuullisen iso paikka kalastaa ja hänen muistinsa mukaan vastarannalle ei aivan tainnut heitolla ylettää. Ja oikeassahan mies oli, koski oli tosiaan miehekkään kokoinen ja perholla pystyi hallitsemaan vain murto-osan rantavedestä. Tämä ei oikeen minun ajatusmaailmaani mahtunut mitenkään…miten siellä pystyi levollisin mielin kalastamaan, kun kala varmasti nousee vastarantaa ja perholla et sinne ylety. Kaiken hyvän lisäksi paikassa piti heittää 2-4 uppoavalla ampparilla, joka ei heittomukavuudeltaan ole sitä ykkösluokkaa. Turhautuneena päätin helpottaa epätoivoista heittotilannettani katkaisemalla 15 jalkasen Visionin ja siirryin käyttämään 13 jalkasta pikkuvissua. On muuten uskomaton nautinto heittää kahta luokkaa liian raskasta synkkää siimaa julmetussa koskessa vavalla, joka on tarkotettu pintasiimalirkutteluun. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Ei saatu kalaa. Yllätys. Menivät vastarannalta ohi ja ei yletytty.
Vakuutusyhtiön pettämätön asiantuntemus perhokalastusvälineissä toi minulle jonkun satasen kirstun pohjalle uutta lohipyssyä varten. Aikaisemmat hyvät kokemukset GuideLinen siimoista ohjasivat valintani 14,9′ Guidelinen AWM:ään luokkaan 10-11. Samaan rahaan sain kela&siimapaketin ja ammuin Simojoelle testaamaan. Jumankauta mikä norsupyssy. Jo ensivedolla huomasin, mistä aineksista tämä vapa on tehty. Tällä vavalla kalastaminen ei välttämättä ole mitään nautiskelua, vaan raakaa työtä. Testosteroni tihkuu vavan liitoksista, kun vavalle tarjoaa n 40 gramman ampupäätä uppokärellä ja raskaalla kupariputkella höystettynä. Tällä vavalla aioin heittää todella pitkälle. ja olisin heittänytkin ellei: a. juoksusiimana käyttämäni slicksi olisi punoutunut kunnon vedossa tuhannelle sykerölle, sitä kun alkoi jaloissa lujumaan melkosia määriä ja b. olisin osannut hallita sitä määrää juoksusiima jaloissani. Kun sekä a-, että b kohdan ongelmista selvisi ( onnistumisprosentti 1/100), niin siima poistui aika kauas. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että monesti itse perhosiima oli pitemmällä kuin itse perho. Slicksin liukkaudesta johtuen vedestä lähtenyt luuppi ei saanut tarpeeksi vastusta ja jäi rullautumatta auki, jolloin siima lensi yhtenä myttynä eteenpäin. Ei hyvä, ei etenkään kalastusheitoissa. Tämän ongelman ratkaisi taas herra Tursas, jonka LeCie’tä testatessani huomasin mikä ero on PVC:llä ja slicksillä juoksusiimana ( jälleen vaarantava virhe, kaverin välineiden testaaminen). PVC:n vastus vaparenkaissa on slicksiä kovempi ja jarruttaa lentävää luuppia sen verran, että se pääsee ilmalennon aikana avautumaan. Tästä johtuen myös perho löytyi yleensä sieltä kauimmaisesta pisteestä. Kalastusta ajatellet loistava homma. Slicksit, kaikkiaan 3 rullaa poistuivat aktiivipalveluksesta repun pohjalle ja tilalle tulivat jälleen RIO:n PVC-juoksusiimat. Taas oli heitto hiukan enemmän hallinnassa. Tuntuma itse heittosiimaan ehkä oheni hieman, mikä jonkin verran vaikeutti nostoa ja ankkurin asettelua, mutta suurin ongelma, eli siiman myttääntyminen heiton aikana ja luupin avautumattomuus poistuivat. Hyvä. Itsetuntoa alentavaa heittopituuden menetystäkään en PVC:hen palatessani kokenut, joten asiat tuntuivat olevan kunnossa. Loppusilauksen kaudelle antoi 3 tunnin Sorro Zorron heittokurssi, joka fiilasi käsien ja vartalon liikeradat kuntoon. Sorro on vannoutunut Jörkka-mies, jonka heittofilosofiaan kuuluu, että yläkäsi kaivaa nenää ja alakäsi tekee työn. Itse en ollut täysin valmis noudattamaan Sorron oppeja, mutta hyvin selväksi kävi, mitä on scandinavian underhand cast. Talviunille oli hyvä lähteä.
Grande Finale and neverending dream..
Olin talven 2006-2007 aikana innostunut varsin aktiivisesti seuraamaan muutamalla nimeltä mainitsemattomalla forumilla käytävää varsin tiukkasävyistä keskustelua muutamien nimeltä mainitsemattomien henkilöiden välillä ampumapäitten vs. speysiimojen paremmuudesta. Itselleni käsite Spey-siima oli aivan outo, mutta aikani forumin virtuoosien kirjoituksia sanakirja kädessä luettuani päättelin, että kyseessä on jonkinlaisen WF-siiman ja ampumapään combo. Kun ampparin heitto-osa on normaalisti kahdenkäden kepakossa n. 10-15 metriä, on se spey-siimoissa huomattavasti pidempi, 15 metristä eteenpäin. Myös kartioinnissa ja painotuksessa on eroja. 13 metrinen Guiden amppari painaa samanverran kuin 20 metrinen speysiiman heitto-osa, siis noin karkeasti. Se siitä, hyvä tietää että Spey siimalla pystyy heittämään kilometrin päähän ainakin teoriassa. Sama se spey-siimoille, minä olin ampparimies. Pakissa odotti kaksi uutta Guiden 11 luokan powertaperia, painoltaan 44 gramman paikkeilla. Rupeaa se AWM nöyrtymään…
Kesä 2007 oli kalastuksellisesti varsin runsas, yhteensä 2 ja ½ viikkoa pohjoisessa. Ja väärältä puolen, koko ajan. Gaulalta opittu tyyli oli poikaa, mutta Neidenillä koin nöyryytyksen. En ollut se joka ringissä heitti pisimmälle, vaan naapurin vanha lohikettu kiskaisi yliolan heitolla liinat suoriksi venerantaa kolatessa. Juuri kun tässä paikassa olisi pitänyt heittää pitkälle, niin minä tupeksi edelleen juoksusiiman kanssa. PVC:kin sitä riittävästi mytätessä jalkoihin tahtoo mennä solmuun. Muuten kyllä mutta kun ei. En osannut käsitellä juoksusiimaa. Lisäksi minun oli hankala kääntää heittoa väärältä puolen suoraan poikkivirtaan ja heittää vielä pitkälle. Ja tuuli kävi koko ajan alavirrasta jokea myöten, joka ei yhtään helpottanut tilannetta. En siis osannut vielä aivan kaikkea.
Tenolla sitten päätin jälleen katkaista Guiden vavan nokkarenkaan juuresta. Uitutti sen verran paljon, että ostin samoilta lämpösiltä 14,8 jalksen GuideLinen LeCien luokkaan 10-11. Ja samalla ketutuksella menin tältä nimeltä mainitsemattomalta forumilta katselemaan, miten Guiden takuuhuollon kanssa menetellään, kun silmiini sattui teksti, että kyseinen LeCie on loistava Spey vapa. Tuo nelikirjaiminen sanahirviö alkoi vainota minua ihan tosissaan. Minä ampparimies olin ostanut Speyvavan. WTF ??? Lakaisin harmitukseni maton alle. Minä en tuollaiseen englantilaiseen hifistelyperhokulttuuriin ala ollenkaan. Ampumapäät on tehty pohjoismaisiin kalastusolosuhteisiin pohjoismaisille kalastajille ja MINÄ olin pohjoismaalainen ja kalastan pohjoismaissa.
Olin rovaniemellä työreissulla kun matonalle lakaistu ongelma pomppasi kalastusvälinehyllystä kimppuuni. Hyllyssä roikkui pahvinen laatikko jossa luki; Hardy Mach II Salmon 55 ft. Spey WF10F. Pyörettelin pahvista pakettia hyppysissä ja irvistelin itselleni, kokeileisikko? Ennakkoluuloton piru sisälläni otti vallan ja kohta huomasin pankkikortin liukuvan lukijan läpi ja poistuin kotimatkalle ensimmäinen Spey-siima Fordin takapenkillä köllötellen ja ilkkuen minulle minun heikkoluontoisuuttani. En ole koskaan vitkastellut joelle lähdössä liian kauan, mutta tuona iltana lähtöni joelle oli ennennäkemättömän riskiä. Virittelin uuden siiman Danielssonin rullalle ja liitin sen suoraan pohjasiimaan. Heitto-osa 55 jalkaa (16,50m)ja siinä kiinteänä oleva PVC-juoksusiima ovat yhteensä noin 34 metriä ja vavan mittainen peruke liitettynä pituuskapasiteetti lähentelee 40 metriä. Taaperrin heittolaiturille ja vedin sinisen heitto-osan LeCien vaparenkaista läpi ja heilautin. Pitkä heitto-osa tuntui oudon kevyeltä raskaisiin ampumapäihin tottuneena, mutta lensi varsin vähällä voimalla ja oikaisi itsensä ja perukkeen todella nätisti. Seisoin pari sekuntia ja kelasin tapahtunutta. Hulluus iski vallan ja revin samantien koko juoksusiiman jalkoihini, rullasin siiman suoraksi, nostin vavan ja heilautin heitto-osan vierelleni ja vetäisin. Havahduin tähän maailmaan kun siiman juoksu loppui ja vapa nyökkäsi hyväksyvästi heiton päätyttyä. Minusta oli tullut speymies yhdellä heitolla.
Kaikki aikaisemmin koetut hyvät hetket ampumapäiden kanssa menettivät arvonsa silmän räpäyksessä. Onnistuin n. 90% suorituksista heittämään koko heittosiiman pihalle ilman sen kummempaa riuhtomista tai voimankäytön liioittelua. Olin jälleen kokemassa uutta valaistumista, tunne oli samanlainen, kuin vuosia sitten testatessani Samulin settiä Kitkajoen rannassa. Voiko välineillä olla niin ratkaiseva merkitys perhonheitossa? Kyllä voi. Spey siiman erinomaisuuteen on luettava heitto-osan pituus ja kartiointi, joka tasapainottaa paino-osan pidemmälle matkalle. Pituus heitto-osassa merkitsee vähemmän ammuttavaa juoksusiimaa joka vähentää kiroilua juoksusiiman kanssa. Tasapainoisempi kartio on helpompi asettaa ankkuriin eikä ole mielestäni niin tarkka ajoituksen suhteen kuin ampumapää. Tämä edesauttaa heiton onnistumista, vaikka itse asettelu ei olisikaan täydellinen. Pitkää klumppia on huomattavasti helpompi ohjailla vedessä ollessaan, jonka pitäisi luonnollisesti tuoda tehokkuutta myös kalastuskäytössä. Pisteenä iin päälle lainasin Samulilta Rio:n speyheitto-DVD:n, jonka oppeja sinnikkäästi tahkosin koko syksyn heittolaiturillani. Opetusvideon ansiosta sain ratkaistua monta monta ongelmaa, kuten ankkurin asettelun, d-luupin suunnan, tuulen suunan vaikutuksen heittotekniikkaan, käsien ja vartalon oikean liikeradan ja ennenkaikkea monta uutta heittotekniikkaa. Videon jälkeen minulle selvisi mitä on snap-t, snakeroll, single&double spey jne. Nämä erilaiset heittotekniikat ovat rikastaneet perhonheittoani aivan valtavasti. Huomasin, että pelkkä pitkälle heittäminen ei ole enää itseisarvo, vaan on osottava heittää pitkällä joka säässä ja joka paikassa kalastusoloissa, mikäli tarve vaatii.
Tämän kesän hankintoja on ollut 65 jalkanen Mach:n heittosiima uppokärjellä. Tämä siima asettaa jo aivan uudet haasteet heittoon, koska heitto-osa on jo 20 metriä pitkä, eikä uppokärki enää nousee aivan tuosta vaan virran imusta. Pikkuhiljaa tämänkin siiman oikkuihin alkaa päästä käsiksi, vuosien tahkoamisesta on siis ollut jotain hyötyä, koska tuntuma siimaan, koordinoidut liikkeet, voiman säätäminen ja kaikki pienet niksit tulevat vain kovan harjoittelun tuloksena. Nostoja, nostoja, nostoja ja vielä kerran nostoja. Sanoisin, että nosto ankkuriin on heiton ratkaisevin vaihe, koska itse heitto on mekaaninen suoritus, jossa vapa työnnetään tai vedetään tai työnnetään ja vedetään vaakalinjassa etustoppiin. Jos nosto on tehty päin persiitä, ei heitto lähde vaikka itse etuheitto olisi kuinka täydellinen tahansa. Porukka on useaan otteeseen nauranut minulle, kun kertoilen heittäväni joskus tarkoituksella väärin. Mutta silloin kun osaat tietoisesti heittää väärin, niin osaat heittää myös tietoisesti oikein. Ja kun osaat heittää tietoisesti oikein, olet positiivisen ongelman edessä – sinun on jatkettava juoksusiimaa, koska alkuperäinen ei enää riitä. Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin työni päässä. Nyt se vasta alkaa, harjoittelu näet. Vähintään kerran kaksi viikossa käyn heittolaiturilla heittämässä eri heittovariaatioita. Jokainen heittosessio alkaa perusnostoilla vedestä viereen ja pois. Keskityn erityisesti d-luupin suuntaan eri heittovariaatioissa, koska se on heiton suuntauksen kannalta kaikkein oleellisinta. Jokaisen heitto-ongelmien kanssa painivan kannattaa katsoa jokin perustavaa laatua oleva heittovideo, tai käydä asiantuntijan heittokursseilla. Näillä toimenpiteillä voi nopeuttaa vuosien työskentelyä. Turhaa heittämistä ei olekaan, vaan jokainen epäonnistutkin heitto vie lähemmäs onnistunutta heittoa. Näin se vaan on.